Olin pienellä perhelomalla kolmen lapseni kanssa. Karavaanarialueella, niinkuin lapseni sitä kutsuivat. Olimme vuokranneet mukavan pienen mökin, jonka kylpyhuone oli lentomuurahaisten valtaama. Olin kesäfiiliksessä, enkä antanut sen häiritä. Kuten en senkään, että saunaa ei voinut laittaa päälle, koska inhottava savun haju valtasi tilan. Kuka sitä nyt aurinkoisena kesäpäivänä saunaa tarvitsisikaan. Olimme onnellsia, nautimme kiireettömyydestä, olo oli euforinen. Vaikka minulla oli nykyteknologia mukana kännykän muodossa, tunsin saaneeni lapsiini paremman yhteyden kuin aikoihin. Se että lapset ottivat ensisijaisesti kontaktin minuun eikä mieheeni, tuntui hyvältä. Kaksikielisessä perheessä ykköskieleksi on muotoutunut päiväkotivalintojen myötä isänkieli, mikä ehkä on osaltaan vaikuttanut äiti-lapsi -suhteisiin, hitusen. Mutta minilomallamme olin ykkösvanhempi ja tunsin itseni hyväksi.

Pieni lomaero miehestä tuntui hyvältä ja tätähän "erillislomalla" lähdettiin hakemaan. Olin lomalla yksin kolmen lapsen kanssa ja tunsin olevani vapaa kuin taivaanlintu tuplaantuneesta taakasta huolimatta. Kuin olisi irtaantunut vanhemmistaan; sai tehdä asiat juuri niinkuin tykkäsi ja puristaa hammastahnatuubia vaikka juuri siitä puolesta välistä - mikä tosin ei ole muistaakseni tapanani. Mutta tämähän on se klassinen marmatuksen aihe. Eniten ehkä vapautti irtaantuminen jatkuvien periaatteiden kehästä. Sai syödä Hesessä automatkalla ilman että laski kuinka kauan edellisestä Hese-kerrasta oli, ja paistaa nakkia grillissä kahtena iltana peräkkäin. Pieni riehuminen ennen nukkumaanmenoa oli oivaa ruuansulatusjumppaa - mikä tosin kostautui pidentyneenä nukahtamisaikana  ja lasten jälkienkin siivoaminen oli hauskempaa, kun oli mukava yhdessäolon päivä takana. Ja se oli joka tapauksessa pakko tehdä itse. Meillä oli pieni unelmaloma sirkuksineen kaikkineen.

 

 

 

Kotiin palattiin neljän yön jälkeen.  Autossa me vielä kuuluimme yhteen. Juttelimme lasten lempimusiikista, äidin lempimusiikista ja 7-vuotias esikoinen vielä yllätti haaveellisen tuokion jälkeen paljastamalla lempivärikseen horisontin värin. "En minä osaa kertoa minkälainen väri se on, katso horisonttiin." Tämä haaveellisuus jatkui suunnilleen näin " Minusta maapallosta suurin osa on luontoa, näen puita joka puolella. " Ei metsää ilman puita, näinhän se menee. :) Tuossa horisontin värissä äiti oli näkevinään symboliikkaa, mutta pojalla se kyllä oli juuri se horisontissa näkyvä (siniharmaa) väri, vaikka pieni filosofi-taiteilija onkin. Kotona odotti kotiarki (ja mies) ja yhteenkuuluvudeen tunne laimeni. Kaikki oli samoin kuin karvaanarialueella, paitsi että täällä ei ole hiekkarantaa takapihalla, on nykymukavuudet ja -ihanuudet sekä meitä on yksi enemmän. Mutta silti samat asiat kotona tuntuvat erilaisilta: liian asiallisilta, järkeviltä ja samalla tavoin toistuvilta. 

 

Ensi viikolla "erillisloma"-kokeilu jatkuu. Mies lähtee lasten kanssa sukumökille ja minä jään järjestelemään päätäni ja luultavasti siinä sivussa hieman kotiakin. Ohjelmaa ei ole. Ehkä tutustun keskikaupungin kivijalkakauppoihin ja liikun tämänkin viikkoisen liikunta-annokseni anteeksi. Tai sitten istun keittönpöydän ääressä ikävöimässä lapsiani.

 

 

Tästä näin, tästä pitäisi aloittaa, mutta mitä tähän pitäisi kirjoittaa ja miksi?

Tosiasiassa olen jo pitkään tykännyt kirjoittamisesta, mutta oikean foorumin löytäminen on ollut vaikeaa. Naamaakirjaa olen täyttänyt hajanaisilla kommenteilla elämän arkisista ihanuuksista ja muutamalla keskustelupalstalla olen käynyt keskustelemassa nimimerkin turvin. Eikä minulla oikeastaan mitään oikeaa asiaakaan ole. Eikö kirjoitelmalla pitäisi olla alku, sisältö ja loppu - se sisältö siinä olennaisena.  Jos niistäkin jää kiikastamaan, niin aika köyhäksi jää kirjoittelu.

Päätin näköjään kuitenkin kokeilla. Ylläolevat rivit muodostavat tällekin blogikirjoitukselle kuitenkin jonkinlaisen alun. Sopii hyvinkin tuohon "niitä näitä" -otsakkeeseen. Oikeastaan idea tähän kirjoitteluun lähti jonkinlaisesta kriisistä, jota vuoden aikan olen potenut. Ketään yksittäistä ihmistä en jaksaisi loputtomiin vaivata ongelmillani ja Ongelmillani. Lukekoon se joka tykkää, vaikka näin näiden ongelmien käsittely jääkin pintaraapaisuksi -  eihän sitä kaikkea kuitenkaan koko maailman kanssa viitsi jakaa, vaikka avoin ihminen olisikin.

Ja oikeastaan taas tuntui, ettei minulla mitään oikeita ongelmia tällä hetkellä olekaan. On pieniä suruja, murheita, väsymystä, arkista jaksamattomuutta, tylsistyneisyyttä, asioiden tapahtumista saman rutiinin mukaan samassa järjestyksessä päivittän, avioliiton arkistumista, mutta on myös vanhoja arpeutuneita haavoja, jotka eivät kuitenkaan aina tunnu täysin parantuneilta. Kuitenkin, tänäänkin, sain muistutuksen siitä, kuinka hyvin asiat onkaan. Ystäväni joutui työttömäksi. No eihän sekään maailmanloppu ole, mutta tylsää se on ja oman tilanteeseeni verrattuna tosi kurjaa. Ainakin maallisen mammonan kannalta.

Loppujen lopuksi, näiden minun"ongelmien" käsittely tätä kautta jää luultavasti vähemmälle. Yritän keksiä jonkinlaisen aiheen kullekin blogille, olkoon se vaikka "ensimmäinen blogikirjoitus" tällä kertaa, tai sitten kirjoittelen ihan vaan niitä näitä. :) Kirjoittelemista kirjoittelemisen vuoksi. Jospa tässä vaikka saisi treenattua kirjallista ulosantiaan jotain tulevaa koitosta varten. Vähän niinkuin huippu-urheilija. 7 päivänä viikossa ja kolmena päivän kaksi kertaa päivässä. Puolen vuoden päästä olet huippuvireessä ja valmis 10 blogikirjoitukseen päivässä!

Aamen ja hyvää yötä. Ehkä täällä huomenna puhutaan jo asiaakin. Ken tietää.